Oon tässä miettinyt, muiden ongelmia kuunnellessani ja omia ratkoessani, että miten päin ihmisen olisi hyvä olla: yksin vai yhdessä? Molemmissa kun tuntuu huonoja puolia löytyvän.
Parisuhteessa olevat elävät tasaista elämää kumppaninsa kanssa ja heillä on aina joku kehen turvata. Tai niinhän sitä voisi kuvitella. Sehän on nimittäin päivänselvää että kun kaksi ihmistä on tiiviisti yhdessä, olipa sitten kyse ystävistä tai rakastavaisista, riitoja ja yhteenottoja tulee väistämättä. Ja sehän on tervettä. Siihen asti siis, kunnes ei enää osata selvittää riitoja inhimillisyyden rajoissa. Ja siihen asti, kunnes toinen on kylmä kuin kapakala. Siinä taas nähdään se, onko suhde tarkoitettu vai ei ja että onko toinen puolisko Se Oikea.
Yksin elävät ovat vapaita parisuhteiden ongelmista ja elävät sitoutumattomina ja vapaina itsenäisesti. Tai niinhän sitä voisi kuvitella. Ei se yksin eläminen niin herkkua ole jos sitä jatkuu kovinkin pitkään. Yksinäisyys ei tee hyvää kenellekään. Saattaa tulla tunne, että on todella yksin ja turhautuminen kun ikä alkaa painaa. Alkaa kiireessä jopa etsiä sitä jotain ja äkkiä! Siinäpä sitten voi käydä niin että hätäisesti sammakoita pussaillessaan, unohtaa odottaa sen prinssin putkahtamista esiin, vaan tyytyy sammakkoon. Rupiseen sellaiseen.
Molemmissa on siis hyvät ja huonot puolensa. Onneksi olen kokenut molemmat, niin sinkku- kuin parisuhde -tilan. Ja molemmat puolet, niin hyvät kuin huonot, molemmista.
Kai se on niin että sen tietää kyllä sisimmässään kun on todella hyvä olla, olipa sitten yksin tai yhdessä. Se tunne pitää vain havaita ajoissa.
Mut ihminen ei opikaan kuin kantapään kautta, yleensä. Ei osaa nähdä varoituskolmiota vaikka se olisi nokkansa edessä.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti