Urbaanilegenda

Nyt ku on yli 7kk takana parisuhteessa, niin sitä kaipaa jotain extra vaivannäköä niin itseltä, kuin kumppanilta. Romantiikkaa, hellyyttä, huolenpitoa, rakkautta... Mut mietinkin nyt että onko romantiikkaa enää olemassakaan? Onko se vain urbaanilegenda, myytti.

Viikonloppuna oli Ruotsin kruununprinsessa Victorian häät, joissa romantiikkaa oikein tihkui. Oli kaunis morsian, komea sulho, söpöt morsiusneidot.. Etenkin hääparin käyttäytyminen oli vertaansa vailla. Pideltiin kädestä, pusuteltiin, hymyiltiin kuin naantalin auringot. Sitä katsellessa tuli haikea olo. Ei itsellä ole varmaan koskaan "kuherruskuukausi" kestänyt kuin juuri sen kuukauden. Sitten palataan rahan puutteen, työn uuvuttaman, ankean arjen pariin.
Onko siis enää suhteen arkipuolella mahdollista herättää romantiikka-seppoa/sirpaa eloon? Pystyykö arjen harmauteen tuomaan tipan hellyyttä?

Älkää käsittäkö väärin. Kyllä arjen pieni romantiikka esiintyy vielä tänäkin päivänä. Se, kun siippasi tekee ruokaa rakkaudella. Se, kun pyykin laiton lomassa saat pienen suukon poskelle. Arvostan ja varmasti jokainen arvostaa näitä pieniä eleitä joilla saa hymyn kenen tahansa huulille. Mutta miehille vinkiksi: nainen tarvitsee tuntea olonsa joskus prinsessaksi! :) Siis siten että hän tuntee ja tietää että on ainoa maan päällä, ja jota ilman et voi elää. Se tunne pitää naisen tyytyväisenä ja sitä myöten myös miehen. Kyllä parisuhde on sen verran kahden kauppa että tunteet heijastuu toiseen, oli ne sitten negatiivisia tai positiivisia. :)
Itse olen semi-romantikko. Tarvitsen joskus silloin tällöin hellyyttä ja prinsessa-kohtelua, mutta liikakin on liikaa. En todellakaan haluaisi elää siirapin ja saippuaoopperan täyttämässä suhteessa. Oksentaisin varmaan jo viikon jälkeen.

Ehkä juuri siksi rakastunkin renttuihin. Heiltä ei voi odottaa liikoja :P

Hey ya!

Pitkästä aikaa uskaltaudun taas bloggariksi (pitäkää peukkuja), koska ajattelin että olisikohan jo aika taas aloittaa terapia istunnot tietokoneen ääressä kun vietän tässä muutenkin niin paljon aikaa.

On kesä ja kärpäset ja perhoset ja välillä perkeleet. Tällä tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olis pääpiirteittäin oikein hyvin, niin sisällä saattaa kuohua. Joskus.
Olen uudessa parisuhteessa (noh, jos puoli vuotta kestänyttä suhdetta voi uudeksi enää sanoa) ja tottakai uudet ongelmat seuraa sen mukana. Muistelen haikeana viime kesää kun huonon suhteen jälkeen sain taas itsetuntoni kasaan ja liihotin koko kesän vapaana kukasta kukkaan ja paikasta paikkaan. Se sopi siihen hetkeen niin mahtavasti, etten voi kuin kiittää kaikkia ihania ystäviäni jotka mua raahas mukanaan mitä ihmeellisimpiin menoihin! Nyt onkin sitten taas rauhoittumisen aikakausi alussaan. Ainakin osittain. Enää ei tee mieli lähteä joka viikonloppu heilumaan tuhannen päissään kaupungin kaduille, vaikka on se joskus kivaa poikaystävänkin kanssa (käsikädessä<3).>

Eihän elämä ikinä oo ruusuilla tanssimista. Aina löytyy piikkejä jotka muistuttaa meitä että mekin ollaan täällä vaan hetki. Itse kokenut paljon tähän 24 vuoden ikään mennessä, mutta tunnen että se on valmistanut mua henkisesti tähän elämän kirjoon. Koen olevani aikuinen, enkä enää mikään penska. Sen täytyy olla myös syynä siihen kun ei enää sinkkuilu maistu niinkuin teininä. Jotenkin alkaa jalat jo jarrutella ennen aikojaan. Tulee stoppi sekoilulle ihan kuin itsestään, eikä äidin kädestä. Mutta se on kai ihan hyvä juttu :)