Ihastunut ihminen näkee kaiken kuin vaaleanpunaisten linssien läpi ja on kuin lentoon lähtisi. Hän puhuu taukoamatta ihastuksensa kohteesta ja pettyy, jos ihastuksesta ei kuulu päivään, saatika pariin tuntiin mitään. Hän unohtaa kaiken muun, keskittyessään ihastukseensa ja keskittäessään kaiken energiansa häneen. Jos suhteessa sattuisi menemään huonosti, hän ajattelee että "kyllä tämä tästä kun me RAKASTETAAN toisiamme!" ja painaa asian villaisella, vaikka järjellä ajateltuna kaikki ei todellakaan olisikaan hyvin.
Miksi me ihmiset olemme niin tunteiden orjia? Miksei meissä voisi olla sellainen nappi, joka saisi ajattelemaan järjellä ja rationaalisesti asioita. Emme nimittäin tunteiden kuohun lomassa näe selvästi, mikä meille itsellemme on hyväksi. Sorrumme helposti maalailemaan pilvilinnoja vaikkei niitä oikeasti ole mailla halmeilla.
Olen itse elänyt suhteessa, jossa luulin olevani onnellinen. Tunsin vahvasti tätä ihmistä kohtaan ja sokeasti katsoin kaiken huonon läpi sormien. Toki suhteessa oli paljon hyvää, sitä en kiellä. Huonoja asioita oli vain siihen nähden paljon enemmän. Silloinkaan en pysähtynyt ajattelemaan mikä minulle olisi hyväksi, vaan menin tunteideni vallassa syvemmälle lokaan. Ja nyt kun aikaa on kulunut ja olen jo päässyt jaloilleni, voin jälkeenpäin todeta että olinpa tyhmä kun en lähtenyt marssimaan jo aikoja sitten. Sen kuitenkin tiedän, että opin tuostakin paljon ja en kadu yhtään mitään.
Toki liiallinen järjen käyttö tunneasioissa ei ole hyväksi. Jos aina tekee mitä järki sanoo, jää paitsi kaikesta romantiikasta ja tunteiden palosta. Elämä olisi todella tylsää vain järjen ääntä kuunnellen.
Täytyy siis vain löytää se kultainen keskitie, jolla tunne ja järki voivat kulkea käsikädessä auringonlaskuun valkoisella ratsulla ratsastaen... Lainanmaksua muistellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti