Hei hoi ja hellät tunteet!

Onpas mennyt aikaa kun viimeksi kirjoittelin. Tässä ajassa onkin ehtinyt tapahtua jo paljon, hyvää sekä pahaa.

Olen alkanut laihduttaa (kerrotaan se nyt ensimmäisenä) ja on tapahtunutkin jo pientä muutosta (-9kg, sitten joulun) joten aion jatkaa samalla tyylillä, eli karpaten ;)

Huonoista asioista sen verran, että suhdesotkuahan ei voi välttää, kun elää 1,5 vuotta parisuhteessa yhtä itsepäisen ihmisen kanssa kuin itse on, vai mitä olette mieltä. Viikko sitten oli lähellä että ero tulee tosissaan, kunnes toinen osapuoli tajusi ryhdistäytyä elämänsä osa-alueella joka ei vain toiminut. Nyt sitten katsotaan eteenpäin yhdessä ja toivotaan että rakkaus kantaa.

Olen kasvattanut hiuksiani hurjasti (niin hurjaa vauhtia kuin hiukset vaan voi kasvaa) ja löytänyt kivan lisän tyyliin leikkaamalla otsatukan:

Itse tykkään, ja oonkin saanut paljon hyvää palautetta :) Joten kai tuo tukkatyyli nyt säilyy vielä pitkään.

Jos tän kaiken nyt voi summata jotenkin yhteen, kai tämä aikakausi on muutosten ja kompromissien aikaa. Niitä tarvitsee elämässään jokainen, ja tarpeellisia taitoja molemmat. Osata muuttua ja osata tehdä myös kompromisseja. Toivottavasti tää kaikki auttaa eteenpäin ja saavuttamaan elämän onnellisuuden multihuipentuman (LOL).

Toivotankin nyt kaikille (eli en kenellekään, koska kuka tätä nyt lukis??) hyvää kevään jatkoa. Antakaa auringon sulattaa jää, ja sulattakaa tekin ahdasmielisyyden ja tukahdutettujen halujenne ja haaveidenne kuori, ja ELÄKÄÄ ELÄMÄÄ siten miten ITSE haluatte! <3

Urbaanilegenda

Nyt ku on yli 7kk takana parisuhteessa, niin sitä kaipaa jotain extra vaivannäköä niin itseltä, kuin kumppanilta. Romantiikkaa, hellyyttä, huolenpitoa, rakkautta... Mut mietinkin nyt että onko romantiikkaa enää olemassakaan? Onko se vain urbaanilegenda, myytti.

Viikonloppuna oli Ruotsin kruununprinsessa Victorian häät, joissa romantiikkaa oikein tihkui. Oli kaunis morsian, komea sulho, söpöt morsiusneidot.. Etenkin hääparin käyttäytyminen oli vertaansa vailla. Pideltiin kädestä, pusuteltiin, hymyiltiin kuin naantalin auringot. Sitä katsellessa tuli haikea olo. Ei itsellä ole varmaan koskaan "kuherruskuukausi" kestänyt kuin juuri sen kuukauden. Sitten palataan rahan puutteen, työn uuvuttaman, ankean arjen pariin.
Onko siis enää suhteen arkipuolella mahdollista herättää romantiikka-seppoa/sirpaa eloon? Pystyykö arjen harmauteen tuomaan tipan hellyyttä?

Älkää käsittäkö väärin. Kyllä arjen pieni romantiikka esiintyy vielä tänäkin päivänä. Se, kun siippasi tekee ruokaa rakkaudella. Se, kun pyykin laiton lomassa saat pienen suukon poskelle. Arvostan ja varmasti jokainen arvostaa näitä pieniä eleitä joilla saa hymyn kenen tahansa huulille. Mutta miehille vinkiksi: nainen tarvitsee tuntea olonsa joskus prinsessaksi! :) Siis siten että hän tuntee ja tietää että on ainoa maan päällä, ja jota ilman et voi elää. Se tunne pitää naisen tyytyväisenä ja sitä myöten myös miehen. Kyllä parisuhde on sen verran kahden kauppa että tunteet heijastuu toiseen, oli ne sitten negatiivisia tai positiivisia. :)
Itse olen semi-romantikko. Tarvitsen joskus silloin tällöin hellyyttä ja prinsessa-kohtelua, mutta liikakin on liikaa. En todellakaan haluaisi elää siirapin ja saippuaoopperan täyttämässä suhteessa. Oksentaisin varmaan jo viikon jälkeen.

Ehkä juuri siksi rakastunkin renttuihin. Heiltä ei voi odottaa liikoja :P

Hey ya!

Pitkästä aikaa uskaltaudun taas bloggariksi (pitäkää peukkuja), koska ajattelin että olisikohan jo aika taas aloittaa terapia istunnot tietokoneen ääressä kun vietän tässä muutenkin niin paljon aikaa.

On kesä ja kärpäset ja perhoset ja välillä perkeleet. Tällä tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olis pääpiirteittäin oikein hyvin, niin sisällä saattaa kuohua. Joskus.
Olen uudessa parisuhteessa (noh, jos puoli vuotta kestänyttä suhdetta voi uudeksi enää sanoa) ja tottakai uudet ongelmat seuraa sen mukana. Muistelen haikeana viime kesää kun huonon suhteen jälkeen sain taas itsetuntoni kasaan ja liihotin koko kesän vapaana kukasta kukkaan ja paikasta paikkaan. Se sopi siihen hetkeen niin mahtavasti, etten voi kuin kiittää kaikkia ihania ystäviäni jotka mua raahas mukanaan mitä ihmeellisimpiin menoihin! Nyt onkin sitten taas rauhoittumisen aikakausi alussaan. Ainakin osittain. Enää ei tee mieli lähteä joka viikonloppu heilumaan tuhannen päissään kaupungin kaduille, vaikka on se joskus kivaa poikaystävänkin kanssa (käsikädessä<3).>

Eihän elämä ikinä oo ruusuilla tanssimista. Aina löytyy piikkejä jotka muistuttaa meitä että mekin ollaan täällä vaan hetki. Itse kokenut paljon tähän 24 vuoden ikään mennessä, mutta tunnen että se on valmistanut mua henkisesti tähän elämän kirjoon. Koen olevani aikuinen, enkä enää mikään penska. Sen täytyy olla myös syynä siihen kun ei enää sinkkuilu maistu niinkuin teininä. Jotenkin alkaa jalat jo jarrutella ennen aikojaan. Tulee stoppi sekoilulle ihan kuin itsestään, eikä äidin kädestä. Mutta se on kai ihan hyvä juttu :)

Long time no see

Hei vaan pitkästä aikaa!

Tässä olen mietiskellyt ihastumista ja sitä mitä siitä voikin koitua. Siis jos ihastuu väärään ihmiseen. Itsehän kärsin renttu-syndroomasta, jolloin varmasti löydän sen rentuimman ja kurjimman seuran paikasta kuin paikasta. Olenkin vitsaillut että otsassani täytyy lukea jotakuinkin että "Tervetuloa kaikki vaikeat, itsekeskeiset, kusipäät ja muuten vain sekopäät miehet!". Niin järjestelmällisesti käyn kyseisiä otuksia läpi vuodesta toiseen.

Mutta siis. Mitä jos ihastuu väärään ihmiseen? Mistä sen tietää että juuri se ihminen on väärä. Väärän ihmisen määritelmä noin yleisellä silmällä on varmasti se että 1. Hän kohtelee sinua kaltoin. 2. Hän ei ole samalla aaltopituudella sinun kanssasi. Ja löytyyhän näitä muita määritelmiä nipuittain, riippuen tilanteesta. Ihminen voi olla vain väärä siksi, että on väärä aika ja paikka esim. kaverin siskon miehen koirankouluttajan isoveli joka seurustelee siskon bestiksen isosiskon kanssa. Nöy nöy.

Sitten tietysti on sekin ongelma, että vaikka tietäisi ihmisen olevan väärä, ei voi hallita tunteitaan. Jotenkin ne jalat vaan kummasti vievät entisen kusipää-poikaystävän luo tai muuhun vastaavaan rotanloukkuun, kun sydän vaan sanoo niin. Entäs järki? Puhdas maalaisjärjen käyttö olisi sallittua, mutta ei. Sydän ei tunne sitä termiä.

Kai se ikä ei vaan tuo viisautta tunneasioihin, vaikka luulisikin niin. Sitä vaan sinisilmäisyyttään ajautuu erilaisiin tunnekiemuroihin sisään ja satuttaa itsensä ja pahimmassa tapauksessa myös muita. Jospa me ihmiset opimme virheistämme edes jotakin, vaikka sitten kantapään kautta.

Kevättä rinnassa

Olipas kiva viikonloppu, pakko sanoa. Hieman liian kostea, mutta kaverin synttärit on hyvä tekosyy :)
Ja kevättä odottaa kaikki innolla. Itsekin käyttänyt muutaman päivän kesäkenkiä vaikka lunta vielä siellä täällä onkin. Mut on se vaan ihanaa ku tulee kevät ja kesä. Lämmintä ja aurinkoista ja yöt on valoisat.. ah.

Juuri toissapäivänä puhuin äidin kanssa miehistä ja mitä sählinkiä onkin ollut mulla ja muutamalla kaverillakin. Äiti sanoi että "mitä tuota kesää vasten miestä hommaamaan ku on kesä ja kärpäset ni kiva vapaana liihottaa" :D kyllä äiti on aika ihana. Ja oikeassahan se on. Viime kesän kyyhötin silloisen kullan kainalossa ja vähäiset muistot jäi kesästä. Jotenkin aina on ollut enemmän muisteltavaa ja tekemistäkin kun on vaan vapaana liihottanut kavereiden kanssa mitä erikoisemmissa paikoissa! Katsotaan nyt mitä kesä tuo tullessaan.

Enkä nyt suunnittele pysyväni sinkkuna ihan pakon voimalla. En tod. Tulkoon mitä tuleman pitää, pidän silmäni auki ja etenkin näin kevään alla, kevättä pursuavan rintani ja sydämeni avoinna uusille tuulille!